Internet on ihmeellinen asia, sillä sen avulla pystyy aikamatkustamaan. Löysin netistä sata vuotta vanhan kalastuskirjan ja mielenkiinnosta luin sen läpi. Kirjan tieto ei ole loppujen lopuksi sadassa vuodessa muuttunut paljoakaan. Kalapaikat ja kalojen syöntiajat tiedettiin jo silloin, ainoastaan välineet ovat kehittyneet.
Sata vuotta sitten suurin osa kalastusvälineistä tehtiin itse ja syötteinä käytettiin luonnon syöttejä, kuten hyönteisiä, sammakoita ja täkykaloja. Jigeistä ei varmaan osattu haaveillakaan ;)
Kirjan luettuani tajusin, että kyllä meillä nykyajan kalamiehillä on helppoa, kun kaikki kalastustarvikkeet löytyvät hiiren klikkauksen päästä. Vai onko meillä sittenkin vaikeaa, kun täytyy tehdä päätöksiä, että mikä niistä miljoonista kalavehkeistä kannattaa ostaa. Pitäisikö varmuuden vuoksi ostaa ne kaikki?
Laitan tekstin loppuun linkin kansalliskirjastoon kyseiseen kirjaan, mutta referoin tähän parhaat palat kirjasta. Välillä kirjaa lukiessa ei edes tajunnut lukevansa yli sata vuotta vanhaa tekstiä. Ajatuksiin tuli mielikuvia sen ajan kalamiehistä ja heidän kalastustekniikoistaan. Kuinka he olivat keränneet matoja saunan karsinasta tai lehmänlannan seasta lantatunkiolta ja vieneet ne rotattomaan kellariin rahkasammalella peitettyyn puulaatikkoon talven ajaksi. Ja sen jälkeen mietin miten paljon oma toiminta eroaa heidän toimistaan.
Maailma ja välineet muuttuvat, mutta näköjään kalat osaavat narrata meitä kalastajia nykyään ihan samalla tavalla, kuin sata vuotta sittenkin. Lukekaa alla olevat tekstit ajatuksen kanssa ja aikamatkustakaa menneeseen aikaan. Olisitteko saaneet saalista, mikäli olisitte kalastaneet 1900-luvun alussa? :)
Alla olevat tekstit ovat suoria lainauksia kirjasta Onkikalastuksen opas, jonka on kirjoittanut Iku Turso vuonna 1909.
kuva lainattu www.doria.fi
Onkikalastuksesta yleensä
Tuskin mitään urheilua harjoittavat nuoret ja vanhat niin suurella innolla kuin ongintaa ja tuskin mikään onkaan niin huvittavaa, jos vain kalat ovat syömätuulella, kuten sanotaan. Mutta usein saa onkimies istua tuntikaudet vesillä tai veden rannalla saamatta ainoatakaan kalaa. Tosin näykkää silloin tällöin joku kala syöttiä ja koettaa sen nykäistä irti, mutta yksikään ei rohkene ottaa onkeen niin, että tarttuisi kiinni, saatikka sitä syötteineen nielaista.
Mistä johtuukaan, että kalat, jotka muuten eivät ole mitään herkkusuita, halveksivat heille heitettyä makupalaa ja mieluummin ajelevat epävarmaa saalista kuin nielasevat suunsa eteen asetetun ravinnon? Tietysti siitä, että kala aavistaa makupalan takana olevan toisenkin nälkäisen, että siinä on ”kaksi nälkäistä vastakkain”, kuten leikillisesti sanotaan.
Tai oikeastaan: jokainen kala, olkoonpa suuri tai pieni, tietää kyllä, millaiselta tarkotuksetta veteen heitetty mato, vedessä irrallaan uiskenteleva kalanen tai muu syötti näyttää; mutta jos sellaisesta syötistä pistää näkyviin ongenkärki, jos syötti on vedessä luonnottomassa asennossa tai riippuu kauvas näkyvässä siimassa, silloin hoksaa kala heti, ettei tarjotun palan laita ole oikein, vaan että ihmisviekkaus on siihen asettanut ansan, johon ei ole hyvä mennä.
Kala tosin saattaa varovasti koettaa, lähteekö syötti helposti irti, mutta huomattuaan kokeensa turhaksi ui se tiehensä eikä enää katso sinne päinkään. Toinen koettaa samoin samallaisella seurauksella, kolmas kenties äkkipäätä tarraa kiinni ja saa varomattomuutensa maksaa päällään. Onnellinen onkimies, joka vihdoinkin on saanut kalan, saattaa siitä olla suuresti riemuissaan, ajattelematta, että, jos hänen onkivehkeensä olisivat olleet säällisessä kunnossa, olisi hän samallaikaa saattanut saada kaloja koko tusinan.
”Mutta millaisilla onkivehkeillä onkiessaan sitten parhaiten menestyy?” kysyy varmaankin kalastuksesta huvitettu lukija.
Tuohon kysymykseen ei ole helppo niin päätäpahkaa vastata, sillä eri kalalajeja pyydystäessä parhaiten onnistuakseen tarvitaan erilaisia onkivehkeitä, ja eri kalat tarttuvat mieluimmin erilaisiin syötteihinkin. Vieläpä itse onkijan menettelykin onkipaikalla on niin tärkeä, että tottuneiden onkijain uskotaan kansan kesken tietävän ”taikoja”, joiden avulla heidän luullaan saavan kaloja mistä kaislikon rinnasta tahansa, millaisella säällä tahansa, ja vaikkapa syötittömällä onkikoukulla.
Seuraavassa käsitellään erikseen erilaisia kalastustapoja ongella ja muilla koukkupyydyksillä, edellyttäen kalastusta harjotettavan etupäässä huvittavana ”ajanvietteenä”.
Onkivehkeet
Tavallisesti kuuluu onkivehkeihin vapa, siima ja onkikoukku, mutta on olemassa konstikkaampiakin laitoksia, kuten tuonnempana nähdään. Ja sanottakoon heti, että kuta hienommat, sirommat ja
tarkotuksenmukaisemmat onkilaitteet ovat, sitä parempi, ja sitä suurempi on saalis.
Lienee harvoja, jotka eivät olisi koettaneet onkia eivätkä tiedä, miltä onkivapa näyttää. Mutta voi sentään olla tarpeen tehdä siitäkin muuan viittaus. Vavan voi tehdä itsekin pikkukaloja varten suorasta ja sivakasta pihlajasta, suurempia varten nuoresta näreestä, jonka tyvipuolta höylätään ohuemmaksi ja joka varustetaan pitkin päästään renkailla tai silmukoilla siiman pujotusta varten, ja tyvipuoleen kiinnitetään pieni hela tai rulla, jolle liika siima kääritään.
Tällaiset vavat ovat kylläkin hyviä venheestä ongittaessa. Mutta tarkotuksenmukaisimpia ovat kuitenkin bamburuokoiset vavat, joita saa ostaa urheilukaupasta ja useimmista maakaupoistakin nykyään.
Tällainen vapa on oleva pyydystettäväin kalojen suuruuden mukaan ohuempi tai vahvempi. Sen pituus riippuu siitä, ongitaanko venheestä tai sileältä ja äkkijyrkältä rannalta vai onko onkirannalla leveältä ruohikon ja kaislikon peittämää matalikkoa. Kaislikon tai ruohikon rinnasta onkiminen parhaiten lyö leiville, mutta siellä käy se parhaiten venheestä jaloin, vaikkakin myös pitkän vavan avulla. Vapa on yleensä paras maalata mustaksi, jotteivät kalat sitä erottaisi.
Siima on jo vapaa tärkeämpi. Parasta on siksi käyttää kohtalaisen paksua harmaata, ruskeaa tai mustaa silkkinyöriä, jollaista helpolla saa ostaa kaupasta, missä yleensä onkitarpeita myydään. Erittäin tarkoituksenmukainen on suonesta tai muusta sellaisesta, vedessä tuskin näkyvästä aineesta tehty ratastin, jollaisella valmiiksi varustettuja onkia saa ostaakin.
Siimaan kiinnitetään ”koho” tai korkki, joka on varsinkin useammalla ongella yhtaikaa ongittaessa tarpeellinen sekä kannattamaan onkea määrätyssä syvyydessä että osottamaan milloin kala ”tärppää”.
kuva lainattu www.doria.fi
Onkimadot ja syötit
Ongelle lähtiessä on varustauduttava myös syöteillä, jollaisiksi tavallisesti käytetään n. k. onkimatoja. Niitä saadaan meillä ensiksikin saunan karsinasta, missä on kosteaa, kauvan väkinyttä ruokamultaa; toiseksi saadaan hyviä onkimatoja hyvin lannotetulta pellolta tai muusta erittäin lihavasta maasta; kolmanneksi lantatunkiosta, jossa on vanhempaa lehmänlantaa, ei tuoresta eikä liiaksi palanutta ja maatunutta; neljänneksi vanhojen, kosteiden lastukasojen reunoilta ja pohjilta, samoin nahkurin luota parkkikasoista.
Kuivalla säällä voi onkimatoja saada väkimultaisista, kosteista ojanpohjista, varsinkin jos siellä on alaspäin joitakin turpeita, joiden alle matoja voi karttua aivan tukuttain.
Suuria kastematoja, joita saa illalla ja aamulla kosteisilta nurmikoilta, ei sopivasti voi käyttää onkiessa tyynestä vedestä, mutta sitä vastoin ovat ne hyviä onkiessa virroista ja koskista sekä samoin syöteiksi velalla (”pitkällä siimalla”) pyydystäessä.
Vielä käytetään syötteinä eri kaloille puutoukkia, perhosentoukkia, muurahaisen munia, koppakuoriaisia, taikina- ja leipäpaloja, liotettuja ja keitettyjä herneitä, pieniä sammakoita y. m., mutta niistä mainittakoon lähemmin myöhempään; samoin puhutaan myöhemmin täkykaloista.
Yksi ehto kuitenkin täytyy syötin aina täyttää; sen pitää olla tuores. Niinpä onkimatojenkin. Mutta niitä ei aina saa kaikkialla eikä juuri silloin eikä niin paljon kuin tarvitsisi. Sentähden on hankittava matosäiliö. Siihen kelpaa tavallinen kookas tuokkonen tai pieni puulaatikko. Siihen pannaan madot ja runsaasti peitteeksi samallaista kosteaa väkimultaa, missä madot ovat tottuneet elämään.
Onkimiehet, jotka ovat hyvin varustettuja, säilyttävät matoja yli talvenkin. He panevat isoon puulaatikkoon kerroksittain rahkasammalta (tavallista vesisammalta), hevosenlantaa ja ruokamultaa, väliin panevat aina kerroksen matoja, ja päällimmäiseksi sammalkerroksen. Jos ruokamulta on kuivaa, kostutetaan se vedellä. Laatikko pannaan sitten rotattomaan kellariin, sillä rotat syövät halukkaasti matoja. Tuon tuostakin kostutetaan laatikon sisältöä vedellä.
kuva lainattu www.doria.fi
Onkiaika ja sää
Edullisin onkiaika on erilainen eri vuosina ja eri seuduilla. Suomen eteläosissa ja keskipaikoilla alkanee ”leiville lyövä” onkimisaika usein jo kesäkuun alusta, ja saattaa se jatkua lokakuuhun, muutamissa vesissä myöhempäänkin. Huvittavin ja tuotteliainkin näyttää kuitenkin olevan aika kesäkuun puolivälistä elokuun puoliväliin, vaikkakin muutamia päiviä aikaisemmin tai myöhemmin saattaa väliin saada hyvän saaliin.
Eri kaloilla ovat sitä paitsi parhaat syöntiaikansa eriaikoina vuodesta. Ahven, ahnain ja muuten edullisin ongittavaksi, syö jokseenkin läpi kesän ja talven, samoin hauki; näitä voi myös keväin ja syksyin pyydystää polo-, vaaja- tai heittokoukuilla.
Mihin aikaan vuorokaudesta kala parhaiten nykäsee, riippuu osaksi eri järvistä. Kirkasvetisissä järvissä ei kala yleensä heleällä päiväpaisteella ota onkeen. Missä vesi, lammeissa ja mutapohjaisissa lahdenpoukamissa, on tummempaa, vähemmän läpinäkyvää, siellä tarraa kala usein onkeen pitkin päivää, toisissa järvissä paremmin jälkeen puolipäivän kuin myöhempään aamupäivästä.
Puhuvatpa vanhat, leikkisät onkimiehet kalojen päivällisajastakin, tuossa klo 2 tienoilla. Parhaiten kuitenkin kala syö aamulla varhain kohta auringon noustua; hyvä onkiaika on myös illalla kuuden jälkeen.
Hyvä onkiaika yleensä määritellään illasta noin klo 6:sta klo 9 aamuun; esim. säyne, lahna, ankerias ja sorva syövät ainakin paikottain yösydännäkin. Kaikkein paras on kuitenkin olla jalkeilla aamulla anivarahin, meillä täällä pohjolassa, jossa aurinko nousee varhain, jo aina yhden, kahden aikaan, riippuen matkan pituudesta onkipaikalle.
Säät ja tuulet ovat tärkeät ongella ollessa. Kirkas päiväpaiste ei yleensä ole hyväksi, mutta aamulla varhain sekin menee, samoin illalla auringon laskiessa. Lienteä pilvinen sää on aina parempi, jopa vieno vihmasadekin. Tyynellä säällä sadekuuron, varsinkin ukkossateen, jälkeen syö kala yleensä hyvästi kai siksi, että ukonilma on pelotellut kalaparkojen päät hieman pyörälle, etteivät osaa olla varovaisia.
Missä vesi on läpinäkyvää, siellä yleensä on hieman tuulinen ja pilvinen sää parempi kuin rasvatyyni ja peilikirkas. Pohjatuuli on kuitenkin aina epäsuotuisa, etelä- ja lounastuulet parhaat.
kuva lainattu www.doria.fi
Onkipaikka
on niin tärkeä, että vanha onkimies, joka tuntee kalavetensä, voi saada hyvän saaliin samaan aikaan kuin vesiä tuntematon tottunutkin onkija ei saa juuri mitään. Yleensä on tuskin syytä viivytellä kauvan suotta paikallaan, vaan paras on noudattaa vanhain onkimiesten sääntöä: ”siirry, jollei nykäise!”
Missä ovat leväkasveista ja risuista puhtaat vedet, voi soutaessa kaislikon tai ruohikon rintaa panna parisen jokseenkin raskaalla painolla varustettua onkisiimaa viistämään perästään. Milloin siten joutuu kalaparven, varsinkin ahventen maille, tarraavat ne kyllä kiinni matoon tai muuhun täkyyn. Silloin voi laskea riippakiven tai ankkurin ja tarttua vapaan.
Yleensä ei avoimella selvällä vedellä ole edullista onkia. Parhaat onkipaikat ovat: ruohikon tai kaislikon rintama, varsinkin, jos siinä juuri rantamatalikko päättyy ja syvänne alkaa. Vielä parempi on, jos ruohikon reunalla on havukasa (havupuista tehty veteen pistävän aidan jatkos, veteen kaatunut havupuu tai ”toe”, jollaisia tokeita tavallisesti laitetaan, kun keväällä pyydetään kutukaloja verkolla, rysällä, katiskalla tai merralla), sillä kalat yleensä mielellään oleskelevat limaisten risujen lähettyvillä.
Kivikkorannan tienoilla ja kivikarien luona keskellä järveäkin oleskelevat kalat mielellään, varsinkin jos siellä samalla on limaisia risuja, samoin laiturien ja veteen ulottuvain venhetalasten ja nuottakotain ympärillä.
Järvien välisissä tyynissä tai hiljaa virtaavissa salmissa, samoin koskien suvannoissa, jokien syvänteissä ja purojen suissa tapaa melkein aina kaloja, varsinkin jos rannalla on ruohikkoa tai limaisia risuja, ja tarraavat ne sieltä hyvin onkeen. Sitä paitsi viihtyvät kalat paremmin metsäisillä kuin aukeilla rannoilla. Aukealla ja paljaalla hiekka- tai kalliorannalla, jossa aallot kivistäkin huuhtelevat kaiken liman pois, ei kaloja tapaa juuri koskaan.
Jollekin tällaiselle sopivalle paikalle saattaa muuten houkutellakin kaloja ”taikomalla” s. o. siten, että jonkun aikaa edeltäpäin heittää sinne onkimatoja tai muita syöttejä. Näitä syöttejä ei kuitenkaan pidä panna yhteen paikkaan kovin paljon.
Menettely ongella
Mutta ei sillä vielä hyvä, että kalastajalla ovat hyvät onkitarpeet ja onkimadot, että hän on valinnut hyvän ajan ja löytänyt hyvän paikan, hänen täytyy osata olla ongella niin, ettei karkota kaloja tienoiltaan.
Hänen täytyy olla mahdollisimman hiljaa, jo onkipaikkaa lähetessään meloa (kolisevista, kitisevistä ja loiskuvista airoista ei puhettakaan) niin, ettei nosta lainkaan melaa vedestä, vaan velloo työntäen melaa syrjittäin eteenpäin ja sitten kääntää sen hiljaa vauhtia vetäistäkseen.
Onkipaikalle päästyä on mela nostettava kolahtamatta veneeseen, otettava hiljaa kiviriippa ja ongenvapa, yleensä vältettävä kaikkea hälinää ja kolinaa. Onki on hiljaa pantava veteen eikä kovasti heittämällä. Väliin voi kyllä ongenvavalla taitavasti polskauttaa vedenpintaa, siten kutsuakseen seuraa rakastavia kaloja, jollei niitä ole saapuvilla.
Mutta samassa venheessä onkijoillakin on toisilla menestystä, toisilla ei. Sattuu väliin, että toinen saa neljä viisi kalaa, toinen pari kolme tai ei mitään, vaikka siimat ovat vedessä aivan vierekkäin.
No, mahdollisesti tässä maailmassa on toisilla parempi onni kuin toisilla, kuten sanotaan, mutta ongella ollessa on paras kalaonni sillä, jolla on hienoin ja paras pienonen onki ja joka osaa panna madon tai täyn hyvin onkeen ja valita sellaisen madon, joka parhaiten herättää kalan ruokahalua. Yleensä kalat tarraavat parhaiten vilkkaasti kiemurtelevaan matoon ja mieluimmin tummaan tai kellertävään kuin vaaleaväriseen.
kuva lainattu www.doria.fi
Eri kalat
Ahven se ennen kaikkia onkiessa tulee kysymykseen, sillä sitä saa melkein mistä tahansa, millaisella syötillä tahansa ja mihin vuoden aikaan tahansa. Se on myös mainio kala ruokapöytään, valmistettuna eri tavoin, mutta savolaiseen ”kalakukkoon” se on verraton. Sitä ongitaan parhaiten syväntöjen reunoilta ja virransuvannoista, ylimalkaan paikoista, jossa se johonkin piiloutuneena voi vaania saalistaan, toisia kaloja, sammakoita, hyönteisiä ja matoja, jotka kaikki kelpaavat syötiksi sitä onkiessa.
Paras on kuitenkin matosyötti, ongen ja madon koko riippuu siitä minkä kokoisia kaloja on tienoilla; paras on kuitenkin aina alottaa pienemmällä. Mutta kun ahven mieluummin tarttuu liikkeessä olevaan kuin paikallaan seisovaan syöttiin, saattaa ongen jättää ilman painoa, jolloin se verkalleen painuu pohjaan. Mutta jos ahvenparvea ei ole lähellä, silloin on paras varustaa siima alapäästä sirolla lyijypainolla, jotta onki pysyy tarpeellisessa syvyydessä, ja kulettaa sitä vavalla edestakaisin; tällöin ei siimassa tarvitse olla ”kohoa” tai korkkia, vaan voi sen vetää vavan päähän.
Liikkeessä olevan syötin huomaa kala parhaiten, ja kun ahven sen kerran huomaa ja se on laitettu, kuten pitääkin, jättää se harvoin tarraamatta kiinni. Yleensä ei onkimies juuri voi yhtaikaa hoitaa useampia kuin yhtä tai kahta onkea. Mutta lisäksi voi panna veteen ison ongen, joka on kiinnitetty tukevampaan venheen reunojen varassa makaavaan vapaan. Tällaiseen onkeen voi pistää suuren madonkin, mutta mieluummin ennen saamansa pienen kalan, sären, salakan tai mudun (elritsan) täyksi.
Yleensä luullaan, ettei ahven lämpimällä ja päiväpaisteisella säällä viitsi nykäistä onkea. Mutta silloinkin sitä voi saada varjopaikoista, kaislikon rinnasta, metsäisen niemen katveesta, laiturin tai nuottakodan pimennosta. Väliin voi onkimies asettaa venheensäkin niin, että ahven mielellään etsii vilpeämpää sen varjosta. Jos on pieni, hieno onki ja siihen panee pienen vilkkaan madon, malttaa ahven silloin harvoin olla tarraamatta kiinni. Kaislikon tai leväkasvien keskellä olevasta aukosta voi täten myös onkia helteiselläkin säällä.
Usein saa ahvenet onkipaikalle siten, että heittää järveen joukon matoja, odottaa kotvan lukien kirjaa tai nukahtaen. Kohta niitä voi olla veneen varjossa aivan kirjavanaan.
Ahventa voi onkia keväästä alkaen läpi kesän. Vieläpä lokakuussakin leutoina syksyinä saa ahvenia syvästä vedestä kaislikon rinnasta onkimadolla, mutta vielä varmemmin täkyongella.
kuva lainattu www.doria.fi
Talvikalastus
On itsestään selvää, että kalastajan on talvipakkasella hyvin suojeltava jäätymistä vastaan niin onkimatonsa kuin itsensäkin. Onkimiehen varsinkin on hyvin pukeuduttava, kun siinä hommassa ei tule paljon liikkumaan.
Salmiin järvien ja lampien välillä, missä on riittävän syvää, on hyvä hakata onkiavantoja, samoin sellaisille vesille, missä on liejua ja uivaa levää, mutta niiden keskellä aukko, vaikkapa tavallisen onkiavannon kokoinenkin. Sellaisesta paikasta onkiessaan voi ahvenia saada oikein kosolta, mutta myös taimenia ja väliin nieriäisenkin.
Talvella ongitaan avannosta myös keinotekoisella syötillä, n. k. pirkalla eli torkolla. Tämän pyydyksen aate on siinä, että tinapirkkaa tai muuta välkkyvää uistimenterää pidetään liikkeessä vuoronperään nostamalla ja laskemalla, josta kai johtuu nimikin torkko ja torkotteleminen, sillä vavan liikkeet muistuttavat torkkuvaa ihmistä.
Talvikalastajalla on muuten hauska olla syksyisin lumettoman jään aikaan luistimet, lumellisen sukset. Jos täkykaloja on avannolle vietävänä, tarvitaan myös vesiastia ja kelkka. Monet kyllä panevat täkykalat koukkuihin jo kotona, mutta edellä lienee jo selvinnyt ettei se vastaa tarkotustaan. Silloin kalat kuolevat jo ennen järveen joutumistaan, mutta vasta avannolla hyvin kiinnitettyinä voivat ne elää vedessä vuorokauden ja parikin.
Hauskaa ja virkistävää on pistäytyä kalassa raikkaana talvipäivänäkin. Omapyytämä kala maistuu retkeltä palattua monin verroin makeammalta. Eikäpä kaloja talvella saakaan monin paikoin ostaa.
kuva lainattu www.doria.fi
Muuten on muistettava, ettei ole olemassa yleispäteviä uistin- eikä muun onkikalastuksen sääntöjä, varsinkin kun on kysymys niin suuresta alueesta kuin tuhatjärvien maasta. Erinäisillä vesillä, joilla on monet vuodet kokeillut, pääsee kyllä kalojen kera ”lähemmin tutuksi”. Ei siis yleiset neuvot kalastaessa paljoa auta, mutta ovat ohjeet sentään alottelijalle hyvät olemassa.
Sen kumminkin voi neuvoa yleensäkin, että ken aikoo lähteä kalastamaan, vaikkapa vain onki- ja koukkuvehkeilläkin, hän ottakoon ensin selon kalastusasetuksesta ja siitä, kalastaako ”vaarallisilla” vesillä. Varsinkin koskikalastuksessa ei viimeksimainittua seikkaa ole unhotettava.
Kun tämä kirjanen on aiottu vain alkuoppaaksi kesävapauttaan nauttiville huvikalastelijoille, on siitä koetettu saada mahdollisimman pieni ja jätetty pois kaikki, joka ammattikalastajalle tosin on tärkeää, mutta huvikalastajalle vain turhaa painolastia.
Ei tämä kirjanen sentään viimeksimainituillekaan ole täysin riittävä; onkimatkallaan hän tulee epäilemättä tekemään monta uutta ja mieltäkiinnittävää havaintoa, ja vasta siellä, onkikalastuksen ja kalojen elämän salaisuuksiin syvennyttyään alkaa hän käsittää, miten erinomaisen viehättävä ja opettava ajanviete onkikalastus on.
Varsinkin koulunuorison olisi ongelle lähtiessään hyvä ottaa mukaansa mahdollisimman seikkaperäinen esitys Suomen kaloista. Vesikasveja ja monta muuta hauskaa luonnonilmiötä tulee onkiretkellään tutkineeksi ikäänkuin itsestään.
Linkki kansalliskirjastoon, josta kaikki postauksessa esiintyvät tekstit ja kuvat on lainattu.
