Katseet kohti kesää

Kylläpä tämä kevät meni kauheaa kyytiä ohitse, viimeisestä blogipostauksestakin on jo useampi viikko. Tai kevättähän me toki vielä eletään, mutta tarkoitin nyt keväisiä pilkkireissuja, ne taisivat loppua tähän. 

Tämä talvi oli ihan outo. Alkuun pelättiin tuleeko jäitä ollenkaan, no tuli. Sitten pelättiin tuleeko kaloja ollenkaan, no tuli. Sitten alettiin pelkäämään jäiden lähtöä ja sekin alkaa olla nyt tosiasia. 

Talvi meni jotenkin nurinkurisesti, minusta tuntuu, että koko pilkkikausi lähti aivan liian hyvin käyntiin, koska ensimmäisellä pilkkireissulla meni puolen kilon raja ahvenessa rikki, toisella reissulla meni 1,8kg raja ahvenessa rikki ja sitten vielä tuli todella hyviä ahvenpotteja pitkin alkukautta. Eihän siitä olisi voinut enää parantaa mitenkään, joten tammikuun jälkeen pilkkisaaliit muuttuivat koko ajan pienemmiksi ja pienemmiksi. Välillä ne olivat näkymättömiä.

Alkutalvesta muistelin aiempia pilkkivuosia ja mietin, että onneksi kaukana ovat ne ajat, kun kalareissuilta palattiin kotiin tyhjin käsin. Miten se oli ollut edes mahdollista käydä pilkillä saamatta mitään? Eihän se ole kuin ottaa vaan ?

Sitten pilkka osui omaan nilkkaan ja tuntui, että joka ikinen avanto tuli tehtyä väärään paikkaan. Vaikka yritin käyttää kaikkia mahdollisia keinoja ja logiikoita ahventen löytämiseen, kaloja ei löytynyt. 

Katsoin ilmanpaineet, tsekkasin tuulen suunnat, etsin jäästä merkkejä oikean avannon paikasta. Tutkin karttoja lähes yötä päivää, kyselin vinkkejä muilta, muutuin jopa taikauskoiseksi: ”Jos otan 43 askelta tuohon suuntaan, voisiko siinä olla aktiivista kalaa?” No arvatkaa oliko? Lumettomat kohdat tuli kokeiltua, lumiset kohdat tuli kokeiltua, kaikkien railojen ympäristöt koluttua. Jos löysin muiden vanhoja avantoja, kokeilin jokaisen. 

Kalastus on kyllä sellainen harrastus, että siitä ei yllätyksiä puutu. Välillä luulee tuntevansa Ahdin metkut, mutta pian tajuaa, että eihän tämä ihmisen elämä riitä alkuunkaan siihen, että ehtisi tajuamaan ja ymmärtämään vedenalaisen maailman kommervenkit. Ja kai se on hyvä niin. 

Kevät on siis kulunut ahventen perässä juosten ja niissä juoksukilpailuissa kaulassa on ollut joka kerta hopeamitali. Eihän se häppee ole ja jäällä on joka tapauksessa aina mukavaa. En ole koskaan ajanut potkurilla yhtä paljon, kuin tänä talvena. Moottorikelkka oli käytössä vain viikon ja en pistäisi yhtään pahakseni, jos tulevinakin talvina jäällä olisi noin hyvät olosuhteet potkukelkkailla. Se on niin mukavaa! 

Tänä talvena pilkillä tuli käytyä 44 kertaa, mutta ainahan on olemassa takatalven mahdollisuus, joten en ihan vielä lyö lukkoon tuota lukua ? Pilkkireissut suuntautuivat mm. seuraaville järville: Sotkanselkä, Roikanvesi, Iso-Jälä, Virmasvesi, Rasvanki, Juurusvesi, Nilakka, Kallavesi, Suvasvesi, Iisvesi ja Koirus. 

Alla muutamia kuvia viimeisimpien viikkojen reissuilta: 

Otettiin Juhan kanssa kevään reissuilla aina kilpailu kolmen suurimman ahvenen yhteispituudesta ja suurin tulos voitti. Voittoja rapisi puolin ja toisin, mutta välillä oli vaikeuksia löytää edes ne kolme ahventa.

Viimeisellä pilkkireissulla oltiin jo palaamassa kohti rantaa, kun matkan varrelta löytyi pari valmista avantoa. Tasuri veteen ja melkein heti avannosta nousi fileahven. Ajattelin, että kas, nytkö ne hanat vihdoin aukeavat, kun pohjassa näytti olevan eloa enemmänkin. 

Uittelin pientä karvapyrstötasuria 2,5 metriä pohjan yläpuolella, kun pohjasta lähti paksu ja määrätietoinen viiva kohti viehettä. Tiesin heti mistä oli kyse. Kiloluokan ahven lähtee juuri tuolla tavalla ja henkeä pidätellen odotin tärppiä. Kala tärppäsi heti tasurille päästyään ja Juhakin pysähtyi viereen katsomaan, kun siima naristen nostin mörköä ylös. 

Voiko kausi paremmin päättyä kuin kilon ahveneen, ei varmasti! Hoin vaan, että älä irtoa, älä irtoa. Eikä se irronnut! Nostin ahvenen jäälle ja kuulin, kun vierestä alkoi kuulumaan kovaa naurua. Hetki meni, että itsekin tajusin mistä oli kyse. Ahven muuttui jäällä pomppiessaan lahnaksi ja mietin, että miten tämä on mahdollista!?

Koko talvena en ole ostanut toukan toukkaa, vaan pilkkinyt lähes yksinomaan tasureilla, joten tällaisia vahinkoja ei yksinkertaisesti pitäisi pystyä käymään. Mutta näköjään minulle voi: lahna tasurilla! 

Juhan naurusta ei tullut loppua ja itselläni oli ”tonnin seteli” ilme. Laitoin lahnan avantoon, sammutin kaikuluotaimen, pakkasin tavarat, karistin pilkkikauden viimeisetkin rippeet olkapäiltäni ja kävelin rantaan. Olin kuulevinani selkäni takaa vielä jonkun muunkin naurua. Ahti… 

Ensi kesänä minulla on uudet kuviot ja tarkoitus olisi aloitella kalastusopastoimintaa. Harmi, että tämä korona on nyt sotkenut suunnitelmia ja tuleva kesä on sekä minulle että varmasti kaikille muillekin vielä kysymysmerkki. Tsemppiä kuitenkin jokaiselle, luotetaan siihen, että kaikki kääntyy parhain päin!