Pilkkikuhaennätys rikki

Tämä on ollut erityislaatuinen talvi kaikin puolin. Ensinnäkin heti kauden ensimmäisellä pilkkireissulla rikkoontui puolen kilon raja ahvenessa ja toisella reissulla jäälle nousi edelleenkin lähes joka yö uniin tuleva ennätysahven.

Joka päivä ihastelen kalaa seinällä ja muistelen sitä päivää, kun kalan sain. Se vaan oli niin uskomaton juttu, että en koskaan edes haaveillut pääseväni sellaiseen tilanteeseen. No, joka tapauksessa ahven on nyt muistona seinällä, joten näköjään ihmeitä tapahtuu. Ja samanlainen ihme voi tapahtua jokaiselle kalastajalle. 

Olen saanut tänä talvena jo neljä kuhaa tasurilla. Välissä menikin monta vuotta, kun kuhat eivät pilkkiin tärppineet, mutta nyt vaikuttaa siltä, että kuhat majailevat samoissa syvyyksissä ahventen kanssa. No ihan mukavia sivuosumiahan ne kuhat ovat, koska talvella niitä ei yleensä näe. 

Ahvenet viettivät hiljaiseloa monta viikkoa. Tai minun avantojen alla suut pidettiin supussa, mutta Juhan avantojen alla oli ihan kunnon syöntitouhut käynnissä. En ota selvää niistä raitapaidoista. Tiedän, että teen yleistyksiä, kun sanon, että ahven ei ole syönyt viikkoihin. Asiahan ei varmasti ole niin, vaan minulla ei vaan ole riittänyt taito saamaan niitä kaloja.

Kalat syövät, koska eivät ne syömättäkään elä. Omia tyhjiä reissuja voi aina selitellä sillä, että ”kala ei ollut syönnillään”, mutta kaikkihan sen tietävät, että ne ovat höpöhöpöjuttuja. Joskus pitäisi vaan rehellisesti osata sanoa, että tällä kertaa en osannut kalastaa tarpeeksi hyvin. 

On nyt käyty Juhan kanssa muutaman kerran kirkkaissa vesissä tasuroimassa. Olen itse pilkkinyt tyhjää ja vedonnut milloin liialliseen tai liian vähäiseen lumimäärään jäällä, liian korkeaan, tasaiseen tai matalaan ilmanpaineeseen, liian aurinkoiseen tai pilviseen keliin ja niin edelleen. Syitä ja selityksiä on maailma pullollaan. Juha on kuitenkin viereisiltä avannoilta saanut aina pussillisen filekalaa, joten turha tässä on selitellä.

Totuus on, että välillä olen surkea kalastaja ja kalat vievät minua kuusi-nolla. Mutta toisaalta sehän tästä kalastuksesta niin mukavan ärsyttävää tekeekin, kun mikään ei ole ennalta arvattavissa. Tämä olisi tylsä harrastus, jos aina tietäisi saavansa kalaa. 

Sain vuonna 2015 tasurilla 1,74kg painavan kuhan. Se oli hieno hetki ja edelleen kirkkaasti muistissa. Blogikirjoituksen otsikko oli Verta, hikeä ja onnen kyyneleitä ?

Lähes tasan viisi vuotta myöhemmin paransin pilkkikuhaennätystäni. Oltiin pari viikkoa sitten pilkillä kirkkaissa vesissä ja Juha tuttuun tapaan nosteli viereiseltä avannolta hyviä ahvenia ja itse keskityin tyhjän luotaimen tuijotukseen. Ei siis pahemmin tapahtumia ollut. Paitsi yksi.

Pohjasta lähti viiva kohti tasuria ja olin innoissani, että vihdoinkin minullekin nousee ahven. Kala nousi todella rauhallisesti kohti viehettä ja jo ennen tärppiä olin melko varma, että kyseessä onkin kuha.

Uittelin Mr. Manun pientä kuusisenttistä karvapyrstöä ja aloin epäilemään kelpaako niin pieni tasuri isolle kalalle. Näköjään kelpasi, koska kala tärppäsi, mutta tunsin heti, että kala ei ole hyvin kiinni. Nostin kalan jäälle niin nopeasti kuin pystyin ja kuhaksihan kala paljastuikin. Ja samalla hetkellä, kun sain kalan jäälle, tasuri tipahti suusta pois. Huh, karkuutus oli lähellä.

Sen jälkeen Juha jatkoi ahventen pilkkimistä vieressä ja minä jatkoin tuttuun tapaan tyhjän näytön tuijotusta. Välillä se on semmoista :) 

Tänä talvena saatiin odotella kauan aikaa turvallisten jäiden muodostumista Kallaveteen. Kauden ensimmäinen reissu Kallavedelle venyikin helmikuulle saakka. Kyllä jää nyt jo onneksi kantaa, koska teräsjäätä oli 20cm, mutta aiempina vuosina tähän aikaan jäätä on ollut enemmän. Mitenkähän lyhyeksi pilkkikausi jää… 

Kallavedellä pilkkipäivä alkoi lupaavasti, koska heti auringon nousun jälkeen luotaimen näytölle ilmestyi ahvenia. Aamupäivän aikana siiman päähän tarttui kuusi filekalaa ja kyllähän se mieltä lämmitti, koska se oli kuusi enemmän kuin monella muulla reissulla. Keskikoko ei ollut mitään kummoista, mutta kyllä 12 filettä jo mahan täyttää ?

Hauet olivat myös aktiivisia ja ehkä ne ajoivat ahvenet tiehensä, koska niitä ilmestyi jokaiselle avannolle, missä tasuria heilutin. Aamupäivän jälkeen ahventapahtumia ei enää ollut. Päivän kaikki ahvenet tulivat samalla Kalapelen Nulikalla, jolla sain oman ennätysahveneni. Se oli ainoa tasuri, joka ylipäätään sai houkuteltua kaloja luotaimen näyttöön.

Tänä talvena on ollut ihana käydä pilkillä, kun on päässyt liikkumaan potkurilla. Potkurikelit kestivät viikkoja ja kyllä harmitti, kun jäälle tuli lumikerros, eikä potkurilla enää päässyt kulkemaan.

Lämpötilat ovat koko talven seilanneet nollan molemmin puolin ja onneksi lumi viime viikon loppupuolella suli pois. Me otettiin taas heti potkurit käyttöön ja suunnattiin jäälle. Moottorikelkallahan me ei olla tänä talvena ajettu vielä kertaakaan ja se ei tällä hetkellä aivan ajokunnossa edes ole. Onneksi se vaatii vain pientä remonttia, joten kenties lähiaikoina päästään silläkin viilettämään. 

Käytiin perjantaina Sotkalla. Päivä meinasi olla haastava, mutta sitten löytyi hyvä valkoinen laikku tumman jään keskeltä. Laikulla oli kalaa vaikka muille jakaa ja jaoinkin, koska kaverit säntäsivät heti apajille, kun minulla alkoi kädet käymään. Heidän rasioistaan ei kuitenkaan löytynyt sen hetken kovinta ottipeliä, eli Kalarosvon pientä muikun nahkaista kevennettyä, joten suurin saalis nousi minun avannoista.

Kalaa oli ihan järkyttävästi ja ahvenia tuli pieneltä alueelta monesta reiästä. Muutama tasurin heilautus tyhjällä avannolla ja se oli kuin kutsuhuuto raitapaidoille. Melkein kuulin jään alta ahventen kielellä: ”tullaan!”. Ja ne tulivat. 

Aivan mahtava tunne nostella nälkäisiä ahvenia jäälle. Kun viivoja menee sikin sokin luotaimen näytöllä ja kädet täristen odotat tärppiä, niin silloin sitä on pilkkiukko tai -akka elementissään. Pilkkimisen tähtihetkiä. 

Tasuripilkintä kirkkaissa vesissä, voiko parempaa olla? No ei. Onhan tasurilla pilkkiminen aina kivaa, mutta kun pääsee kirkkaisiin ja syviin vesiin, niin silloin tasurit pääsevät kunnolla oikeuksiinsa. 

Lauantaina oltiin kirkkaissa muikkuvesissä pilkillä ja viime viikkojen perusteella ne kirkkaammat vedet ovat olleet vähän enemmän ”Juhan heiniä”, mutta aina se itselläkin pieni toivonkipinä jossain kytee, että josko tällä kertaa minullekin…

Aamupäivällä Ahti oli vielä sitä mieltä, että ahvenia annetaan vain Juhalle. Minä säntäilin sinne tänne ja reikiä tuli tehtyä eri syvyyksiin. Juha oli lähtenyt potkurilla parin kilometrin päähän, liekö haistanut ahventen syönnin… 

Sain Juhalta kuvaviestejä ahvenista ja kun kännykkään pärähti 825 grammaisen ahvenen kuva, potkuri kaasutti aika nopeasti samoille apajille. 

Mutta ei syönyt ahven minun reiällä. En edes nähnyt kaloja, vaikka muutaman metrin päästä nousi mörköjä. Päätin yrittää itsekin haistella syöntiä ja etsiä oman hottipaikan. Muutaman sadan metrin päässä nenä alkoi toimimaan. Jotain outoa oli ilmassa, koska osasin tehdä avannon ahventen buffetpöydän viereen.

En ehtinyt uittaa Kalarosvon muikun nahkaista kevennettyä kauaakaan, kun luotaimessa alkoi näkymään niitä juttuja, joita yleensä näkyy vain unissa. Ja ”ne jutut” olivat valtavia, tasurille vauhdilla nousevia ahvenia. Tilanne tuli kohdalle hetkessä ja melkein heti se oli myös ohi. Ehdin saamaan parvesta kaksi isoa ahventa ja kun kolmas kala tärppäsi, sydän pamppaili ja kädet tärisivät siihen malliin, että mietin pyörrynkö tähän. 

Nostin siimaa sen minkä kerkesin. Monofiili oli kuin kuminauhaa niin syvästä vedestä pilkkiessä ja koko ajan tuntui siltä, että kala ehtii uida nopeammin ylös päin, mitä itse ehdin nostamaan siimaa jäälle. Painava se mörkö oli ja kenties joukon pomo, koska vähän ennen jään pintaa kala irtosi ja samalla kutsui kaverinsa mukaansa. Heippa vaan parvi. Nähdäänhän joskus uudestaan? 

Miksi ne tilanteet loppuvat noin äkkiä? No ehkä yksi syy siihen on se, että sydän ei varmaan oikeasti kestäisi, jos parvesta ehtisi saamaan hurjan määrän kaloja. Se menisi jo liiallisuuksiin ja sellaisia tapahtumia ei ole edes siellä hurjimmissa unissa. Ehkä se kaksi kalaa on ihan kohtuullista ja sen jälkeen on hyvä tasata pulssia. Täytyy vaan selitellä nämä asiat itselleen parhain päin =)

Laitoin Juhalle ääniviestin heti, kun tilanne oli ohi. Kuuntelin viestin jälkeen päin ja kyllä vähän hymyilytti. Hengästynyt ja järkyttynyt naisen ääni ja joukkoon on lipsahtanut pari kirosanaakin, itse en edes muista koko viestin lähetys tilannetta ? 

Samaa jättiläisahventen parvea ei enää näkynyt, mutta yksittäisiä kaloja sain vielä ronkittua pohjasta. Svartsenekkerin Arnolttia lainaten: I’ll be back. 

Iltapäivällä saapui sakea lumisade ja oli mukava potkutella neljän kilometrin päähän rantaan. Meinasi potkuri vähän tökkiä, kun jäälle oli kertynyt paksuja lumilaikkuja ?